Vähän reilu vuosi on kulunut mieheni Alzheimer-diagnoosin saamisesta. Elämän eteemme levittämä
tarjotin on sisältänyt monenlaista antia.
Märän kesän jäkeen suot ovat syysväreissään upeita, mutta upottavia. |
Valoisia kausia ja voimavarojen
lähteitä olen käsitellyt jo aikaisemmissa postauksissa. Nyt on
tarkoitus vähän pohtia niistä asioita, jotka ovat eniten
kuluttaneet voimavaroja. Suurimmat haasteet ovat aiheutuneet
lääkkeiden sivuvaikutuksista, joiden tunnistaminen on todellista
salapoliisityötä ja osaavan salapoliisin löytäminen on ollut työn ja tuskan takana.
Pahimmille lääkkeiden
sivuvaikutuksille on meidän tapauksessa ollut tyypillistä
oireilun alkaminen vähitellen ja sitten niiden voimakas paheneminen.
Vuodenvaihteen molemmin puolin taistelimme ensimmäisen oireita
tuottavan lääkkeen kanssa. Emme löytäneet ketään, joka olisi
ongelmaan ottautunut. Kokeilujen kautta saimme tammikuussa selville
syntipukin. Onneksi oli kysymys lääkkeestä, joka voitiin jättää
pois ilman isompia ongelmia.
Hyvää aikaa riitti loppukesälle
saakka. Nautimme siitä täysillä. Sitten alkoi jälleen
tulla oireita, joille yritimme löytää selityksen. Aluksi oireet
vaikuttivat vahvasti sydänperäisille, mutta pahentuessaan ne saivat
monenlaisia muotoja. Oli jo hätä henkiin jäämisestä.
Noihin aikoihin olisin kaivannut
omalääkärijärjestelmää, ihmistä, joka olisi tuntenut miehen ja
nähnyt muutosten vauhdin käyntien välillä.
Me olemme jo
sotessa. Odotimme aikaa vaihtuville lääkäreille, odotimme
labratuloksia, soittoaikoja jne. Lopulta piti lähteä ”naapuriseurakunnan
parempilahjaista pappia kuulemaan”, eli varata aika naapurikunnassa
toimivalla lääkärille, joka ottautuikin asiaan kiitettävästi.
Saimme lähetteen keskussairaalaan tutkimuksiin. Siellä lähetteen kiireellisyysaste putosi reilusti. Tulkintani mukaan muistisairausdiagnoosin
jälkeen potilas ei ole tasavertaisessa asemassa muiden kanssa. En
tiedä, onko siitä virallista ohjetta annettu, mutta valitettavasti
se näyttää näin olevan.
Ambulanssien ammattitaitoinen
henkilökunta on tullut tutuksi. Vuodeosaston väki teki
parhaansa, kävimme myös päivystyslähetteellä keskussairaalassa.
Sen jälkeen levottomien jalkojen lääke, lähes hengen vienyt
syntipukki, vaihdettiin toiseen.
Varasimme Kuopiosta ajat kahdelle
erikoislääkärille. Kardiologi totesi, että sydämen tilanne ei
ole merkittävästi pahentunut. Geriatrille varasimme ajan lääkkeiden
yhteensopivuuden tarkistamiseen. Siellä taisi selvitä syykin
lääkkeisiin reagoimiseen, uusi rinnakkaisdiagnoosi. Onneksi olemme
molemmat vielä hengissä, tosin emme alkukesän kunnossa.
Nyt levottomien jalkojen lääkkeet
ovat uusien sivuvaikutusten uhasta johtuen niin pienellä
annostuksella, että koko ajan on käynnissä kokeilut, millä
taataan edes kohtuulliset yöunet. Tämä vaiva on meillä molemmilla, joten voin kokeilla roppeja, voiteita yms. ensin omiin koipiini.
Jos ette tiedä, mitä tällainen levotomat jalat -oireyhtymä tarkoittaa, olkaa kiitollisia. Selittämällä se ei aukea, enkä toivo tautia pahimmalle vihamiehellekään.
Raskainta tässä kaikessa on ollut voimattomuus. Tuntui, että mistään ei saanut apua. Vaikka mihin huusit, vain kaiku vastasi, jos aina sekään.
Välillä tuntui, että kaikki menee muistisairauden arvaamattoman edistymisen piikkiin. Sanoinkin, että sopeudun tilanteeseen vasta sitten, kun
kaikki kivet on käännetty ja muuta syytä muutoksiin ei ole
löydetty. Tällainen tilanne kuluttaa hukkaan niitä voimavaroja, joita
tarvitaan varsinasessa omaishoitajan roolissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti